Jotkut jotka tuntevat minut jo lapsuudestani muistavat minut, sellaisena suloisena ja erittäin iloisena
sosiaalisena tapauksena. En vierastanut edes pienenä alkoholisoituneita, vaan menin ja kysyin että onko kaikki hyvin.
Muistan kyllä sen, että se huolestutti vanhempiani ajoittain kun olin aina sinisilmäinen tyttö.
Leikin koulussa ollessa nuorempien kanssa, jota opettajat katsoivat pahalla ja siintä minun oma "kiusaus" alkoi.
Sitä jatkui aina ammattikouluun asti..
Muistan myös päivän kun kerroin vanhemmille, että minua on kiusattu.. He torjuivat ajatuksen, koska veljeäni oli kiusattu
siten että oli kohdistunut väkivaltaista käytöstä häneen.  Ja minuun vain henkistä torjuntaa ja pilkkaa. Eihän se ole niin paha? Mitä väliä sillä on, jos toiset tuhoavat nuoren sielun ja minäkuvan pirstaleiksi ennen kuin saa kerättyä itsensä kasaan?

Ammattikoulun tarinan olenkin kertonut, miten hyvin sekin edistyi.
Nyt vain olen huomannut, etten osaa edes ylläpitää kaverisuhteitani.  Minulle "sisko-hahmona" ollut ystävä hylkäsi minut miehen takia, itse syrjäytin itseni toisesta hyvästä ystävästäni, koska se riipi sydäntä kun toinen on onnellinen.. kaikki menevät hyvin. Paljon kavereita, koulunkäynti onnistunut hyvin, kaikki pitävät hänestä.
Ja mitä minä olin, olin yksi monien seassa. Ja se jos en ollut hänen kanssaan, huomasin että olin kotona.. yksin Danten kanssa. Vau, sosiaalisuuden multihuipentuma?

Jopa tämän "mustaleskimäisen" olemuksen olen huomannut koulussa, en enään muista kerroinko tätä aikaisemmin, mutta jos kerroin niin kertaus on opin äiti..
Koulun alussa, tutustuin jo pääsykokeissa erääseen. Meillä oli mukavia keskusteluja, mutta viikko sen jälkeen se lopetti koulun. No olin taas tovin yksin ja tutustuin toiseen .. joka lopetti kait kuukauden päästä kun alettiin "kaveeraa".
Ajattelin jo tämän jälkeen että ei voi olla totta, miksi aina näin käy. Sitten meijän ryhmään siirtyi uusi oppilas ja oltiin heti kuin parhaimmat kaverit. Mitä sille kävi?  No.. se vaihtoi paikkakuntaa n. 2kk päästä (Vau jopa kesti niin kauan)
Jonka jälkeen ajattelin, että kun tämä yksi meijän ryhmästä on ollu kipeenä että annan muistiinpanot yms. 
Juteltiin ja silleen oltiin ihan ok kaverit. Eiköhän sekin lopettanut... Jotenkin oikeesti en käsitä miksi, onko jotenkin vika minussa että löydän kaikki sellaiset jotka hylkäävät minut heti. Mikään ei tunnu vain kestävän.

Tilanne nykyisin koulussa on se, että päivän kohokohta on se että joku edes joskus vaivautuu kysymään miten viikonloppu meni. Tai edes vaihtavaan kuulumisia parilla sanalla.
Aamuisin on hankala nousta kouluun, koska tietää rutiinin.. aamusta koulupäivän loppuun olen yksin ja hyvällä tuurilla joku edes "huomaa" että olen olemassa.
Jonka jälkeen palaan minun melkein ainoaan sosiaaliseen elämään.
Koirapuistossa käymiseen, jossa joskus on ihmiä ja voin jutella niille.
Sekä internetin ihmeelliseen maailmaan, S24-chat  vau.. melkein ainoa paikka missä ihmiset enään juttelevat minulle.
Ja toisena vaihtoehtona on world of warcraft peli, jossa on  kilta "kavereita" jotka saattavat jopa puhua jotain.
Niin ja sitten näin se, että näen joskus että joku on lukenut mun blogeja, pieni asia mutta mulle se on on erittäin suuri asia, se pieni tunne että jotain kiinnostaa mitä kirjoitan/ ajattelen. Joten kiitos siintä. :)