Päätin nyt näin melkein 4 kuukauden hiljaisuuden jälkeen ottaa yhteyttä "kaveriin" joka muutti toiselle paikkakunnalle.
(Tosin tässä välissä olen ajoittain kysellyt mitä kuuluu, jne.. mutta keskustelut on jäänyt siihen)
Niin nytten päätin sitten oikein kunnolla kysyä, että mistä moinen ettei ole pitänyt yhteyttä vaikka kuinka vannoi että ollaan kavereita, vaikka mitä tapahtuisi.

No kaveri kertoi että hänellä menee mitä ihanammin elämä (palasi alkoholisti äijän kanssa yhteen, joka on "parantanut" tapansa)  mutta perhe on taas kasassa.
Joten kysyin, että miksi enään ei voi jutella tai puhua mun kanssa.. vaikka oon laittanut viestiä.
Vastauksena tuli tylysti "Sitä näkee enemmän niitä ihmisiä joilla on lapsia yms. Ymmärrät varmasti paremmin kuin itse elät perhe elämää ja käyt töissä yms."
Jotenkin tästä tuli jo itselleni tunne että en ole samanarvoinen kuin henkilöt joilla on lapsia. Sillähän ei ole mitään väliä, että minulla on kummityttö, vahdin vähän väliä kavereiden lapsia pidempiä ja lyhkäsempiä välejä. Sekä minulla on koira?
Jatkoin keskustelua kysymällä, että olenko vähempiarvoisempi siksi, ettei mulla ole lapsia. Niin meni hieman sanattomaksi... Sanoin kyllä, että kukaan ei o koskaan sanonut mitään tuollaista siksi, että en ymmärtäisi lapsettomuuden vuoksi. Vaan monet kaverit joilla on lapsia, niin juttelevat yhä. pitävät yhteyttä. käyvät kolmivuorotyössä. Mutta ei mikään tule esteeksi ettei voi tuhlata elämästään minuuttia tai paria kirjoittaen tai kysyen jotain.
Se on vain turhanpäiväinen tekosyy, kun ei parempaa keksi.
Ja jos en jotain ole ymmärtänyt niin kyllä kaverit on kertonut, että kuinka paljon kiireitä on ollut, mitä on tapahtunut ja missä nykyään mennään. Eikä olla silleen "minulla kaikki on hyvin, ihanaa elämää, mutta sulle en kerkee kirjottaa ku kirjotan mielummin kavereille joilla on lapsia" .... -.-'
Tympii vain tälläiset ihmiset, jotka ensin erittäin avuttomia ja kaipaa tukea ja sitten autan ja autan... ja kun pääsee omille jaloilleen niin "puukotetaan" selkään ja hylätään. En voi sanoa muuta, kuin oli viiminen kerta ku juttelen tuon ihmisen kanssa, ennen kuin kyseinen henkilö kasvaa aikuiseksi.