Tänään ajattelin, että kerron taustani.. minua vainoavan menneisyyden.. 

 Aikanaan muutin toiseen kaupunkiin, jotta voisin aloittaa alusta. Ilman että olisi ketään joka tuntisi minut.
Onnistuinkin siinä, mutta tein sen asian täysin väärin. Asuin paikkakunnalla enkä tuntenut ketään, minkä luulin aluksi olevan hyvä asia. Saisin kavereita ilman, että ne tietäisivät taustani...
No toisin kävi, ruusuinen kuvitelmani osottui pahimmaksi painajaiseni... Olin nuorisopuolella, jossa melkein kaikki tunsi toisensa entuudestaan.. jolloin olin vain ulkopuolinen kaikesta. Yritin kyllä parhaani, mutta en ymmärtänyt heidän näkemyksiään.. sitä mikä on heille tärkeätä. Meidän huumori oli täysin erillainen, puhetyyli poikkesi, mielipiteet sekä ulkoinen olemus.. kaikki oli toisin.

Siksi eristyin kaikesta, olinhan vain henkilö ilman paikkaa minne kuulua.
Tuohon aikaan vietin aikaani kotona, puhuen puhelimessa vanhoille kavereille.. jotka hylkäsitvät minut sanoen:
"Onko mitään järkeä olla ystävä sellaisen kanssa, jota näkee kerran kuukaudessa?" Se rikkoi minut entisestään,
olin enään vain kuori joka kulki kouluun ja kotiin. En enään jaksanut yrittää, luovutin ja päätin tehdä asiat itse..
tehdä kaiken yksin, olematta se henkilö jonka kanssa on "pakko" tehdä yhteistöitä.
Pyysin jokainen kerta erikseen lupaa tehdä hommat yksin, salasin kaiken läheisiltäni.
Hymyilin ja esitin kaiken olevan hyvin.. ja onnistuinkin siinä, todella pitkään.. kunnes kaikki vain paheni..

Kaikki alkoi kun olin ollut pari päivää kipeänä, jonka jälkeen palasin kouluun ja pihalla kaikesta
(ihan ymmärrettävää, eikö?). Käytävällä näin ryhmässäni olevia henkilöitä, jotka katsoivat minuun ja lähtivät pois.
En silloin käsittänyt miksi he tekivät niin, olinko sanonut jotain pahaa mikä oli loukannut heitä?
Annoin kuitenkin asian olla, menin vain luokkaan ja tervehdin toisia jotka tekivät samoin, kuin toiset ryhmäläiset.
Kysyin: "Minne työ meette, eiks meil olekkaan tässä luokassa tuntia?" Yksi tyttö kääntyi ja katsoi sanoen "...me vaan... mennään.." Katsoin tyttöä hämmentyen, en vain käsittänyt mikä kaikkia vaivasi.
Onneksi kuitenkin hetken päästä kaikki ryhmäläiset tulivat luokkaan opettajan ja jonkun naisen kanssa..
jota en ole koskaan nähnyt. Nainen kertoi luokan edessä olevansa koulutuspäällikkö, jolloin kertoi
että meidän kouluun/ ryhmään on tullut pommi-uhkaus. Katsoin naista hämmentyneenä, miettien mitä
ihmettä oikein tapahtunut parin päivän sisällä!?

Koulutuspäällikkö kertoi, että hänen tietojensa mukaan kyseinen henkilö oli meidän ryhmästä.
Mietin hetken mielessäni, kuka sellaiseen muka pystyisi... Meidän ryhmä oli täynnä hienohelmoja, hikareita, yksi hevari, luokan pelle ja pari poikaystäviään pettävää tyttöä.. joten oliko kyseessä toinen pojista?
.. No homma eteni siten, että meille annettiin paperit mihin tuli kirjoittaa nimi, ketä pelkää.. 
Hetken päästä ryhmän hikari kertoi hieman, millainen tapaus on kyseessä..
"kyseinen henkilö on puhunut ampumisesta, luovanilmaisun tunneilla"
 (hmm... itse puhuin lännen-elokuvista silloin hmm..).. "Ja tekee ryhmätyöt yksin.." Tämän kuultua nauroin,
mitä muutakaan olisin voinut... itkeä? Kävelin koulutuspäällikön luokse pyytäen,
että voisimme mennä keskustelemaan. Hän kysyi nimeäni, jonka jälkeen katsoi kädessään olevia lappuja..
Ryhmässä oli 27 opiskelijaa.... 26 lapussa oli minun nimi, yksi oli tyhjä lappu.. minun lappuni, joka oli syyllinen tietämättä edes asiasta mitään..

Kävelimme koulutuspäällikön kanssa käytävällä, jolloin tämä sanoi "Olin täysin varma, että mukaani lähtee toinen pojista... mutta luokan viattomimman näköinen tyttö.. enpä olisi ikinä uskonut"
Menimme hänen toimistoonsa, jossa hän kertoi tilanteen.. kysyi mikä on meneillään, miksi olen sanonut sellaista.
En voinut enään muuta, kuin itkeä kertoen hänelle.. etten ole koskaan uhannut ketään. Enkä ikinä tekisi mitään sellaista, koska haluan poliisikouluun tämän koulun jälkeen. Nainen katsoi minua hetken ja sanoi "minun kuitenkin pitää soittaa vanhemmillesi, sekä poliiseille asiasta" jonka jälkeen tämä poistui huoneesta hetkeksi. Itse vain kirosin itsekseni,
kuinka tyhmiä ryhmäläiseni ovat.. jokainen kerta, kun piti esitellä itsensä sanoin aina haluavani poliisikouluun.. Sanani olivat siis turhia..ei ketään kiinnostanut, ei kukaan välittänyt..

Naisen palattua huoneeseen, tämä totesi minulle "Uskon, ettet ole sanonut mitään sellaista... mutta sinun pitää pyytää koko ryhmältä anteeksi.. sitä että olet lietsonnut pelkoa" ( Miten voin lietsota pelkoa, jos en ole mitään tehnyt? Ja miksi MINUN pitää pyytää anteeksi ihmisiltä jotka leimasivat minut!?)

Ryhmäläisten oma tunti oli juuri päättymässä, kun saavuin paikalle.. menin suoraan ryhmäni eteen itkien,
täynnä vihaa.. Pyysin anteeksi asiasta, mitä en tehnyt.. ja mitä sain? Halveksuvia katseita!?
Ryhmäläisten lähdettyä minulle sanottiin, että joudun terveydenhoitajan testeihin, kuraattorin juttusille enkä voi mennä luokkaretkelle koska ryhmäläiset pelkäävät. Tarjottiin minulle myös viikko luvallista vapaata, mutta kettuillessaan en pitänyt sitä.. Jos he pelkäävät minua, siksi että joku törppö levitti valheellisen huhun niin  voi voi..

Parin päivän päästä 4 ihmistä meidän ryhmästä tuli luokseni, pyysi anteeksi sitä että uskoivat huhuja.
Kertoivat vielä että toinen niistä pojista oli levittänyt huhua myös, että minulla olisi ollut ase koulussa.
(Minun koululaukkuna oli pieni käsilaukku mihin mahtui puhelin, vihko ja penaali juuri ja juuri.. vai että vielä ase.. kyllä, varsin loogista, eikö vain?) Nämä henkilöt, jotka pyysivät minulta anteeksi.. niin olin ja olen yhä heille kiitollinen. 
Heidän ansiostaan minulla oli edes hetken aikaa juttuseuraa.. myös tuntien alussa, kun kaikki muut ryhmäläiset vain katsoivat halveksien ja vihaten.

Kuitenkaan se ei pelastanut minua masennuksen syövereistä, itkin jokainen ilta.. peläten kouluun menemistä,
peläten jokaisen ihmisen katsetta. Ajatellen, ehkä hekin näkevät minut pelottavana?
Kouluvuosi oli loppumaisillaan, jolloin minulle kerrottiin että minun tulisi vaihtaa oppilaitosta, toisten oppilaiden vuoksi.. heidän parastaan ajatellen. (Minun onnellisuudella ei ollut väliä? syrkätään vanhojen kiusaajien joukkoon?) 

Muutin siis takaisin kotiseudulleni, anoin pääsyä toiseen kouluun, jossa kerroin rehellisesti miksi haluan juuri tähän kouluun. Isäni ei tosin pitänyt yhtään siintä, vaan saarnasi asiasta.
(Tiedän että hän ajattelee aina parastani, peläkäsi vain että kertoessani totuuden en pääsisi opiskelemaan)
No kaikesta huolimatta pääsin opiskelemaan... mutta menneisyyteni oli liian vahva..
en ollut valmis kohtaamaan ihmisiä.. valmis kohtaamaan koulua, joka tuo kaiken esille..
joten keskeytin sen tein töitä, unohtaen kaiken..  Tein töitä ihmisten parissa, sillä alalla minkä koulutusta en koskaan saanut päätökseen..(Aika ironista, kun miettii)

Tästä tapauksesta on kulunut melkein 7 vuotta, pääsin kouluun ja menneisyyden aaveet palaavat mieleeni.
Nyt kuitenkin, yritän parhaani.. voin voittaa menneisyyden, olen vahvempi kuin silloin.
Yritän hymyillä läpi kyynelten, jättää menneet taakseni sulkien tämän ikuisen noidankehän.

Ps. Anteeksi, että kirjoitinkin romaanin tästä asiasta.